Sosiaalisesti kestävä Vantaa

Kaupunginhallitus hyväksyi Sosiaalisesti kestävä Vantaa 2023–2025 strategiaohjelman viime viikolla. Seuraavassa joitakin ohjelman herättäneitä ajatuksia, jotka toimitin toki myös asianomaisille tiedoksi.

Heti aluksi pitää lausua kehut ja kiitokset siitä, että ohjelma on mennyt sekä strategiaohjelman, että toimenpiteiden osalta aimo harppauksen eteenpäin edellisestä ohjelmakaudesta. Tehtyjä valintoja ja painotuksia pyritään perustelemaan laajemmin tutkitulla tiedolla. Tähän on vaikuttanut epäilemättä se, että hanketta vetämään on palkattu eriarvoistumisesta väitellyt tohtori VTT Petri Roikonen. Strategiaohjelma sisältää myös kattavan katsauksen siitä, miten eriarvoistumiskehitystä parhaillaan torjutaan kaupungin eri hallinnonaloilla.

Ohjelman aluksi käydään informatiivisesti ja kattavasti lävitse, miten kaupungin eri toimialoilla tehtävä työ sivuaa eriarvoistumiskehityksen torjumista. Tietopaketti on ehdottomasti hyödyksi niin poliittisille päättäjille, kaupungin omalle virkakunnalle kuin yhteistyökumppaneillekin. Erityisen ilahduttavaa on se, että ohjelman yhdeksi kärkiteemaksi on valittu tiedolla johtaminen. Jotta käytettävissä on tuorein tieto, kaupungin budjetissa on osoitettava riittävät resurssit relevantin tiedon kokoamiseen.

Onko kaupunginosataso oikea taso eriytymiskehityksen torjumiseen?

Myönteisen erityiskohtelun alueet ovat pitkälti samat kuin edellisellä ohjelmakaudella, ainoastaan Martinlaakso on korvattu Myyrmäellä. Muut alueet ovat vanhat Hakunila, Havukoski, Länsimäki ja Mikkola. Taustalla vaikuttavista indikaattoreista on tällä kertaa pudotettu pois, sairastavuusindeksi, jonka erilainen tilastointitapa nosti edellisellä kierroksella Martinlaakson kohdealueeksi Myyrmäen ohitse. Strategiapaperia lukiessa jää miettimään, onko kaupunginosataso, oikea taso kohdealueiden rajaamiseen. Siinä missä osa kaupunginosista on hyvinkin väestörakenteelta hyvinkin homogeenisia, toiset muodostuvat Vapaalan tavoin hyvätuloisesta pientaloalueesta ja merkittävästi pienituloisemmasta kerrostaloalueesta. Esimerkiksi Matti Kortteinen ja Mari Vaattovaara[1] ovat seuranneet eriytymiskehityksen etenemistä 1990-luvulta lähtien huomattavasti pienipiirteisemmillä 250 x 250 m paikkatietoruuduilla. Toisaalta aluekeskusten vaikutusalue on kaupunginosien rajoja laajempi. Esimerkiksi Martinlaakso ja Rajatorpan kattava Vapaalan kaupunginosa kuuluvat kiinteästi Myyrmäen vaikutusalueeseen. Asola ja Havukoski ovat myös monella tapaa keskenään yhtä kokonaisuutta. Toimenpideohjelmassa esitetään data-analyytikon palkkaamista GIS-paikkatieto aineiston käsittelyyn. Uskoisin tästä olevan apua toimenpiteiden kohdistamiseen. Ohjelmapaperissa todetaan lisäksi, että toimenpiteitä voidaan kohdentaa myös muille alueille, mikäli niillä havaitaan merkittävää eriytymiskehitystä. Hyvä tämäkin.

Tarvitaanko esitettyjen toimenpiteiden lisäksi myös muita rakenteellisia toimia alueellisen eriytymiskehityksen katkaisemiseksi?

Ohjelmapaperissa nostetaan esille poliitikkojen toive siitä, että eriytymiskehityksen pysäyttämiseen paneuduttaisiin myös asukkaiden tasolla, eikä pelkästään alueiden tasolla. Huono-osaisuutta on perinteisesti tutkittu sekä yksilöiden ja kotitalouksien tasolla, että alueiden tasolla. Monet ohjelmassa esitetyt perustellut konkreettiset toimenpiteet näyttäisivät tähtäävän enemmänkin yksilötason huono-osaisuuden torjumiseen, kuin eriytymiskehitystä aluetasolla torjuviin rakenteellisiin ratkaisuihin. Toki yksilöiden elämäntilanteen kohentuminen vaikuttaa myös aluetasolle, mutta oman elämäntilanteen kohentumisen myötä moni pyrkii myös vaihtamaan asuinympäristöä sellaiseen, joka ei muistuta menneestä. Tällöin alkuperäiselle huono-osaisuudesta kärsivällä alueella tilalle voi tulla uusia elämänhallinnan ongelmasta kärsiviä asukkaita. Tällöin aluetasolla ei lopulta tapahdu merkittävää kehitystä. Yksilöön ja perheisiin kohdistuvat toimenpiteet eivät siten välttämättä korjaa alueiden ongelmia. Eriytymiskehityksen pysäyttämiseksi tarvitaankin myös rakenteellisia ratkaisuja. Oma mielenkiintoni kohdistuukin enemmän näihin rakenteellisiin ratkaisuihin, joten käsittelen tässä blogikirjoituksessa lähinnä niitä. Kiinnostavaa olisi tietää, miten lähiöiden kukoistus voisi rakentua. En kuitenkaan halua missään määrin väheksyä esimerkiksi kouluissa ja varhaiskasvatuksessa yksilöiden parissa tehtävän työn merkitystä.

Asumisen hallintamuotojen sekoittamisen rinnalla hyvän kaupungin on nähty edellyttävän alueiden käyttötarkoitusten sekoittamista kaupunginosa ja korttelitasolla, eli käytännössä asumisen, palveluiden ja työpaikkojen sijoittamista samoille alueille. Tästä puhui jo uuden urbanismin äitinä pidetty Jane Jacobs [2] (1961) todetessaan kuinka yritysten mukanaan tuomista päiväaikaisista asiakkaista hyötyvät erityisesti kahvilat, ravintolat, erilaiset erikoistavarakaupat sekä luonnollisesti myös kulttuuripalvelut. Myös Matti Kortteinen on korostanut kuinka hyvään ja toimivaan kaupunkiin on kaupunkisuunnittelussa liitetty ajatus siitä, että asuminen, työpaikat ja palvelut ovat tasapainoisessa suhteessa toisiinsa. Suomen ympäristökeskuksen asukasbarometrin [3] (2017) mukaan ihmiset, jotka voivat itse valita oman asuinalueensa, arvostavat kahviloiden, ravintoloiden ja erikoistavarakauppojen kaltaisia palveluita. Vaikka työpaikkojen ja lähiöiden kukoistuksen välisestä yhteydestä ei ehkä ole löydettävissä yhtä selkeää empiiristä näyttöä kuin asumisen hallintamuotojen sekoittamisesta alueiden eri käyttömuotojen sekoittaminen tulisi olla eriytymiskehityksen vastaisessa työkalupakissa.

Ohjelmassa esitetyt alueelliset elinvoimaryhmät ovat hyvä avaus. Myyrmäessä tätä kokeiltiin jo kaupunkijohtoisesti ehkä hieman suppeammalla kokoonpanolla, mutta toiminta lopahti Covid19 pandemian myötä. Jotta elinvoimaryhmän toiminta olisi vaikuttavaa, sen tulisi kokoontua riittävän usein konkreettisten ja hyvin valmisteltujen teemojen ympärille. Ryhmän koordinointivastuussa olevan henkilön työajasta tulisi budjetoida riittävän suuri osa ryhmän toiminnan valmistelulle ja koordinoinnille.

Vesittääkö asuntosijoittaminen asumisen hallintamuotojen sekoittamisen vaikutukset?

Perinteinen hyviä tuloksia tuottanut keino alueellisen eriytymisen torjunnassa on ollut asuntojen hallintamuotojen sekoittaminen kaupunginosa- ja korttelitasolla. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että samoihin kortteleihin on sijoittunut omistusasumista sekä erilaista yhteiskunnan tukemaa asumista (mm. vuokra- ja asumisoikeusasuntoja). Sekoittamisen vaikutuksista on runsaasti tutkimustietoa.

Viime vuosina asuntosijoittaminen on kasvattanut suosiotaan niin yksittäisten kansalaisten kuin institutionaalisten sijoittajien keskuudessa. Tämän seurauksena paikoin on havaittavissa ilmiö, jossa joillakin alueilla jopa 70 % uusista asunto-osakeyhtiömuotoisista asunnoista menee asuntosijoittajille. Tällä on epäilemättä vaikutusta perinteisen hallintamuotojen sekoittamisen vaikuttavuuteen. Vaikka vuokralla asuminen automaattisesti ei ole merkki huono-osaisuudesta, vuokralla asumisen dynamiikka on siinä määrin erilaista, että se hämärtää hallintamuotojen sekoittamisella saavutettavia hyötyjä. Esimerkiksi asukaskierto pienissä vuokra-asunnoissa voi olla merkittävästi nopeampaa, jolloin asukkaat eivät ehdi juurtua asuinpaikkaan.

Kehitykseen on pyritty puuttumaan edellyttämällä, että kohdekohtaisesti vähintään 30 % asunnoista olisi kolmioita tai sitä suurempia asuntoja sekä rajoittamalla yhdelle sijoittajalle myytävien asuntojen määrää. Myös esitetyt kohdekohtaiset keskipinta-alavaatimukset palvelevat tätä tarkoitusta. Asuntosijoittamisen yleistyminen on sen verran tuore ilmiö, että todennäköisesti vasta lähivuosina käytettävissä on riittävästi tutkimustietoa ilmiön vaikutusten arviointiin. Yksi tulevaisuuden tutkittavista teemoista tulisikin olla sen tarkastelu, miten asuntosijoittamisen yleistyminen on vaikuttanut asumisen hallintamuotojen sekoittamisen vaikuttavuuteen eriytymiskehityksen torjunnassa.

Huonelukuun ja keskipinta-alaan kohdistuvia rajoituksia on vastustettu sillä perusteella, että markkinat tietävät parhaiten mille on tarvetta. Markkinat toimivat kuitenkin lyhytnäköisesti muutaman vuoden perspektiivillä, kun asuinalueita on suunniteltava ja rakennettava yli 50 vuoden tarpeeseen. Tämän takia markkinoiden tueksi tarvitaan myös poliittista säätelyä.

Lähiöiden maineeseen tulisi panostaa — lähiöt ovat muutakin kuin kohtaamisen paikkoja

Oma näkemykseni on, että hallintamuotojen sekoittamisen kaltaisten ohjauskeinojen vaikuttavuuden hiipuessa kaupunginosien maineen vaikutuksen merkitys tulee korostumaan entisestään. Ohjelmapaperissa nostetaan esille keskustojen viestinnällinen profilointi, jolla viitataan lähinnä olemassa olevien vahvuuksien korostamiseen viestinnässä ja aluemarkkinoinnissa. Tämän rinnalla kaupunginosia tulisi kehittää niiden omien vahvuuksien varaan, rakentaa näin sitä pohjaa, jolle viestinnällinen profilointi voidaan uskottavasti perustaa. Näitä valintoja ei ole mahdollista tehdä kaupungintalolla, vaan työn tulee perustua niihin vahvuuksiin ja toimijoihin, joita kustakin kaupunginosasta löytyy. Pelkkä viestinnällinen brändääminen jää helposti läpinäkyväksi.

Koulujen maineen merkitystä alueiden maineen kehittymiseen on tutkittu (mm. Bernelius, Huila & Lobato, 2020) [4]. Pelkästään jo alueen koulujen positiivisten saavutusten viestiminen ympäröivään yhteisöön voi vahvistaa koko alueen mainetta ja houkuttelevuutta. Tähän tulisikin panostaa. Koulujen rinnalla alueiden mainetta ja vetovoimaa vahvistavat tutkitusti muun muassa hyvin liikunta ja urheilumahdollisuudet, erilaiset paikalliset tapahtumat sekä vaikkapa kahvila ja ravintolatarjonta.

Vaikka ohjelmassa todetaan, että “Tavoitteena on luoda lähiöistä eläviä, moninaisia sekä yhteisöllisiä kohtaamispaikkoja”, lähiöiden tulee olla muutakin kuin hengailupaikkoja. Tavoitteena tulisi olla, että ainakin suurimmat lähiöt olisivat aitoja kaupunkikeskustoja asuntoineen, työpaikkoineen, palveluineen, oppilaitoksineen ja vapaa-ajan viettomahdollisuuksineen.

Purkavan täydennysrakentamisen sudenkuopat

Ohjelma nostaa yhdeksi lähiökehittämisen työkaluksi purkavan täydennysrakentamisen. Huonokuntoisten asuinkiinteistöjen kohdalla purkaminen ja uuden rakentaminen on hyvinkin perusteltua. Purkavalla täydennysrakentamisella on valitettavasti käytännössä myös alueita yksipuolistava seuraus. Usein purkava täydennysrakentaminen merkitsee myös kortteleiden käyttötarkoituksen sekoittamisen purkamista, kun vanhoja liike- ja toimitiloja puretaan ja tilalle rakennetaan asuntoja. Tuloksena on helposti nukkumalähiön vahvistuminen.

Sillä että alueilla säilytetään vanhaa toimitilakantaa, on monia positiivisia vaikutuksia. Rakennusperinteen vaalijat nostavat esille kerrostuneisuuden säilyttämisen, mikä sekin on tärkeä arvo. Vanha toimitilakanta mahdollistaa myös uuden yritystoiminnan syntymisen. Niin sanotun luovan luokan roolista edelläkävijänä, on puhuttu jo pitkään. Vanhempi ja edullisempi kiinteistökanta mahdollistaa monimuotoisen luovan yritystoiminnan (vrt. Myyräncolo) sijoittumisen alueelle. Vanhempi ja edullisempi kiinteistökanta mahdollistaa myös etnisen yrittäjyyden kehittymisen. Maahanmuuttajille oman yrityksen perustamisen kynnys voi lopulta olla matalampi, kuin palkkatyön löytäminen.

Uusia pientaloalueita tarvitaan, mutta millaisia?

Viime aikoina myös Vantaalla on puhuttu uusien pientaloalueiden kaavoittamisen tarpeesta. Myös mediassa tutkijat (mm. Vaattovaara, Joutsiniemi & Jama) [5] ovat tarjoilleet pientalorakentamista ratkaisuksi paitsi ympäristöongelmiin, niin myös sosiaalisiin ongelmiin ja eriytymiskehitykseen. Pientaloalueiden kaavoittamisen vauhdittaminen voi olla perusteltua, kun halutaan jarruttaa koulutettujen lapsiperheiden muuttoliikettä kehyskuntiin. Perinteisten kerrostaloalueiden laidoille, Myyrmäessäkin esimerkiksi Raappavuorentien länsipuolelle voisi tuoda townhouse tyylistä matalaa ja. tehokasta rakentamista. Nythän moni myrtsiläinen isomman perheasunnon hakija on muuttanut Helsingin puolelle Honkasuolle.

Toisaalta pientalorakentamisen vauhdittaminen saattaa pahimmillaan vauhdittaa alueiden eriytymiskehitystä, mikäli samalla ei huolehdita kerrostalovaltaisten lähiöiden vetovoimasta mm. riittävästä perheasuntojen tuotannosta. Samalla osa sosiaalisesta asuntotuotannosta olisi syytä kohdistaa pientaloalueille, mikä todennäköisesti tulee kohtaamaan vastustusta näillä alueilla. Sen verran kiivaasti muutamia perinteisille pientaloalueille toteutettuja luhtitalohankkeita on vastustettu.

Onko yhteisöllisyys kadonnut lähiöistä?

Ohjelmassa puhutaan lähiöiden yhteisöllisyyden rapautumisesta ja korostetaan yhteisöllisyyden vahvistamisen tarvetta. Lotta Junnilainen nostaa kuitenkin väitöskirjassaan [6] esille yhteisöllisyyden paradoksin, jossa ulkopuoliset kokevat lähiöiden kärsivän yhteisöllisyyden puutteesta, kun taas lähiöiden asukkaat kokevat ongelmien olevan muualla. Junnilainen toteaakin ”Kun ulkopuoliset lähestyvät yhteisöllisyyttä omasta näkökulmastaan, heidän on vaikea tunnistaa sitä yhteisöllisyyttä, joka alueilla kumpuaa arkisesta elämästä ja syntyy pakottamatta” Lähiöiden yhteisöllisyys kumpuaa tilanteista, joissa asukkaat huomioivat toisensa, auttavat toisiaan, vaihtavat palveluksia, juoruilevat, kertoivat tarinoita tai käyttävät tiettyjä sanoja sekä ilmaisuja, jotka saivat yhdessä jaettuja merkityksiä, hän kuvailee., lisäten: ”Juuri se, että yhteisöllisyyteen ei pakotettu eikä sitä tyrkytetty ja että kaikki saivat olla, mitä olivat, synnytti yhteisöllisyyttä”. Tämä paradoksi näyttää vaivaavan myös Sosiaalisesti kestävä Vantaa -ohjelmaa, kuten ainakin osittain myös muuta kaupungin osallisuustyötä. Valmiiden yhteisöllisyyden mallien tarjoamisen sijaan tulisi tukea ja vahvistaa alueilta löytyviä yhteisöllisyyden ituja. Vaatimaton naapuriapu voi olla hyvä alku yhteisten asioiden hoitamiselle, mutta yhteisöllisyyden puutteesta puhuminen tulisi lopettaa. Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä esimerkiksi maahanmuuttajien huonosta yhteiskuntaan integroitumisesta, asukkaiden vähäisestä kiinnostuksesta poliittista päätöksentekoa kohtaan tai vaikkapa välinpitämättömästä suhtautumisesta yhteistä kaupunkitilaa kohtaan.

Yhteisöllisyydellä terminä on niin positiivinen kaiku, että siitä on tullut taikasana monien ongelmien ratkaisemiseksi. Samalla unohdetaan katujengit ovat nekin yhteisöllisyyden muodostumia, ja että yhteisöllisyys pitää sisällään positiivisen yhdessä tekemisen rinnalla myös yhteisöjen sisäiset ristiriidat. Eikä yhteisöllisyys historiallisestikaan ole tarkoittanut yhtä yhtenäistä yhteisöä, vaan useita rinnakkaisia, päällekkäisiä ja osin limittäisiä yhteisöjä. Ennen maahanmuuttajia meillä kävi puolet kansasta tansseissa työväentalolla ja toinen puoli nuorisoseuratalolla.

Ohjelma sisältääkin ehkä eniten höttöä juuri niissä kohdissa, joissa puhutaan yhteisöllisyyden rapautumisesta ja peräänkuulutetaan yhteisöllisyyden vahvistamista.

Miten paikallisia yhteisöjä tuetaan vaikuttavasti?

Ohjelmassa todetaan kaupungin sisällä nousseen esille, että kaupungin tulisi toimia enemmän kulttuurituotannon ja monenlaisen toiminnan mahdollistajana eikä välttämättä aina tuottajana. Samalla todetaan, että väestöryhmien välillä on suuria eroja mahdollisuuksissa tuottaa kulttuuria, tapahtumia tai muuta toimintaa alueellaan. Ratkaisuksi ehdotetaan pilotoitavaksi yhteisökehittäjämallia, jossa huono-osaisimmille kaupunginosille tai suuralueille palkataan yhteisökehittäjä. He pyrkisivät kehittämään aluetta yhteistoimintamallilla, jossa pääideana on alueen asukkaiden ja yhteisöjen voimaannuttaminen ja tuominen yhteen.

Paikallisen asukastoiminnan aktiivisuuden aste vaihtelee eri kaupunginosissa. Toimiva Koivukylä — Toimari ry:llä on pitkä historia aina alueella 70-luvulla toteutetusta lähiöprojektista lähtien, mutta toiminta on viime vuosina jäänyt pienen eläköityneen joukon harteille. Marja-Verkko on ollut Kivistön rakentamisessa mukana kaupunginosan suunnitteluvaiheesta lähtien. MYYRMÄKI-liike on tuonut Myyrmäkeen uudenlaista perinteisen asukastoiminnan rajat ylittävää toimintaa, jossa on yhdistetty alueen toimijoita järjestötoimijoista yrittäjiin. Asukasliikkeiden vahvuus on paitsi asukasnäkökulman syvällinen tuntemus, kustannustehokas toimintamalli, johon on pakottanut varsin matalalla tasolla olevat kaupungin avustukset. Asukasliikkeitä on kaupungin puolelta kritisoitu siitä, että ne eivät edusta kaikkia asukkaita, vaan ainoastaan aktiivista vähemmistöä. Jossain määrin kritiikissä on perää, sillä liikkeiden resurssit eivät myöskään riitä tavoittamaan riittävän hyvin niitä ”maan hiljaisia”, jotka eivät omatoimisesti hakeudu mukaan toimintaan. Tässä kohden resurssien vahvistamisella olisi saavutettavissa vaikuttavia tuloksia.

Ohjelmapaperissa nostetaan esille lähinnä Helsingin kokemusten pohjalta, kuinka asukkaat ovat hyvin eriarvoisessa asemassa kulttuurin kokemisen kannalta, ja kuinka Helsingin kaupungin kulttuuriavustukset kohdistuvat käytännössä keskustoihin, kuten Helsingin kantakaupunkiin ja Kallion alueelle. Ohjelma vaikenee kuitenkin siitä, että Vantaalla asukaslähtöinen kulttuuritoiminta ja asukastoiminta nousee nimenomaan lähiöistä ja hyvin suurelta osin vielä MEK ohjelman kohdealueiksi esitetyistä lähiöistä. Vantaan suurin asukaslähtöinen musiikkifestari, 30 kertaa järjestetty Louhela Jam tapahtuu Myyrmäessä, josta on myös lähtenyt liikkeelle vantaalainen katutaidebuumi. Myyrmäessä löytyy myös asukaslähtöisesti toteutettu uuden tyyppinen kulttuuritalo Myyräncolo ja sieltä myös Sosiaalisesti kestävä Vantaa ohjelmassa mainittu lähiöhubi. Tikkurilasta vastaavaa aktiviteettiä ei juurikaan löydy, joten tilanne Vantaalla on hyvin päinvastainen Helsingin kanssa. Lähiöaktivismissa ei ole kyse hyväosaisten hipoista, mistä kaupunkiaktivismia on toisinaan kritisoitu.

Ehdotetut yhteisökehittäjät voivat olla parhaimmillaan arvokas työkalu, mutta pahimmillaan niillä voi olla asukasaktivismia lamaannuttava vaikutus, mikäli yhteisökehittäjät lähtevät virkatyönä järjestämään vastaavia tapahtumia mitä kaupunginosayhdistykset ja asukasyhdistykset tekevät nyt vapaaehtoistyönä. Yhteisökehittäjien työnkuvaan, ammattitaitoon ja koulutukseen tuleekin kiinnittää erityistä huomiota.

Mihin unohtuivat asukasyhdistykset ja asukasliikkeet?

Ohjelmassa puhutaan seitsemällä sivulla taloyhtiöklubeista, joita on pilotoitu Vantaalla muutamalla alueella. Sen sijaan asukasyhdistyksiä tai asukasliikkeitä ei mainita ollenkaan, vaikka niillä on ollut toimintaa maalaiskunta-ajoita lähtien. Esimerkiksi monet merkittävistä kyläjuhlista (mm. Hakunila, Hämevaara, Kivistö, Kaivoksela, Korso, Myyrmäki, Pähkinärinne ja Ylästö ainakin) ovat olleet paikallisten asukasyhdistysten ja liikkeiden itsenäisesti, mutta toki kaupungin avustusten turvin järjestämiä. Silti ohjelmassa mainittiin vain osallistuvan budjetoinnin tuloksena toteutetut Länsimäen ja Mikkolan kyläjuhlat.

Aivan samalla tavalla ohjelmassa positiivisena esimerkkinä mainittu katutaidetoiminta on lähtenyt liikkeelle asukasliikkeiden toimesta, kun MYYRMÄKI-liike 2013 toteutti Myyrmäenraitin alikulkutunneleiden maalauksen, sekä sen jälkeen liki 20 muun alikulkutunnelin maalaamisen Länsi-Vantaalla. Myös Myyrmäen aseman ulkoseinien muraalit ovat MYYRMÄKI-liikkeen kaupungin ulkopuolelta hankkimalla rahoituksella toteuttamia. Aseman sisätilat maalattiin kaupungin tilaustyönä. Näiden hankkeiden myötä käynnistyi myös Street Art Vantaan toiminta.

Myyrmäessä (Coworking Myyr York) ja Kivistössä on asukasyhdistysten toimesta pilotoitu jo phjelmassa mainittua lähiöhubia.

Yhteisökehittäjien ja taloyhtiöklubien rinnalla tulisikin käynnistä asukasyhdistysten ja asukasliikkeiden vahvempi tukeminen. Ensimmäinen askel voisi olla, että Vantaalle perustettaisiin asukasyhdistysten ja liikkeiden yhteenliittymä, jolle palkattaisiin kaupungin avustuksen turvin työntekijä, jonka tehtävänä olisi paikallisten asukasyhdistysten tukeminen. Mallina voisi toimi Helsingin kaupunginosayhdistykset Helka ry, joka on toiminnanjohtajansa Pirjo Tulikukan johdolla tehnyt Helsingissä vaikuttavaa työtä. Myös Espoossa toimii Espoon kaupunginosayhdistysten liitto ry, jolla on palkattu työntekijä.

Yhden yhteisökehittäjän palkkarahat olisi perusteltua kohdistaa tähän, mikäli vantaalaiset asukasyhdistykset ja -liikkeet saavat perustettua edellä mainitun yhteenliittymän. Tämä tukisi parhaiten ohjelmassa mainittua alhaalta ylöspäin nousevaa toimijuutta ja toimisi hyvänä benchmarkkauskohteena kaupungin omille yhteisökehittäjille.

Edit: Tarkennettu hieman kyläjuhlia koskevaa kohtaa (29.10.2022)

Lähteitä:

[1] Kortteinen, M. , & Vaattovaara , M. (2015). Segregaation aika. Yhteiskuntapolitiikka, 80, 562–574.

[2] Jacobs, J. (1961). The Death and Life of Great American Cities. New York: Modern Library

[3] Strandell, A. (2017). Asukasbarometri 2016. Helsinki: Suomen Ympäristökeskus

[4] Bernelius, V., Huila, H.,& Ramos Lobato, I. (2020). ‘Notorious Schools’ in ‘Notorious Places’? : Exploring the Connectedness of Urban and Educational Segregation. Social inclusion , vol. 9 , no. 2 , pp. 154–165

[5] Vaattovaara, M., Joutsiniemi, A., & Jama, T. (2022) Pientalot kaupungissa — Asuntopolitiikan ja kaavoituksen käyttämätön resurssi. Helsinki: Pientaloteollisuus PTT etc.

[6] Junnilainen, L (2019) Lähiökylä. (Väitöskirja) Tampere: Vastapaino